Qui me téléphonerait?

Ties kuinka kauan olen haaveillut 50-luvun tyyliä mukailevasta kellohameesta. Juuri sellaisesta isohelmaisesta vyötärölle ripustettavasta, joka hulmuaa, kun tyttö pyörähtelee rockabillyn tahtiin.

Kun näin Eurokankaassa tällaisen nostalgisen puhelinkankaan (tukevaa sisustuskangasta joka ei vaadi alleen tyllihametta pysyäkseen muodossa), ajattelin, että tilaisuuteni on koittanut. Hame on ommeltava nyt tai ei koskaan.

Kellohame on oikeasti helppo tehdä. Avuksesi tarvitset vain mittanauhan ja yläkoulussa tutuksi tulleen kaavan kaks pii är. Laskin on myös kätevä kaveri. Sitten vain ympyrän puolikkaita piirtelemään.

Matemaattinen osuus on ehkä se aikaavievin ja hankalin. Itse ompelutyön hurautin yhdessä illassa. Piilovetoketjun kiinnittäminen on kinkkinen vaihe, mutta muuten homma sujuu kuin jive.

Puhelinhameeni on vielä sen verran kesken, että en ole saanut ommeltua nappia tai hakasia vyötärönauhaan. Hakaneula toimii kuitenkin toistaiseksi.

Tätä hametta en pue päälleni ilman tyyliin sopivaa meikkiä ja kampausta. Laittautuminen vie tavallista enemmän aikaa, joten tämä asu ei kuulu kiireisimpiin arkiaamuihini.

En train d'attendre le train

Katsoin jokin aika sitten Stephen Kingin romaaniin perustuvan elokuvan Stand by me (Rob Reiner, 1986). Filmissä teini-iän kynnyksellä tasapainoilevat pojat lähtevät kulkemaan junarataa pitkin löytääkseen kuolleen ikätoverinsa ruumiin.

Elokuvan innoittamana lähdin hellepäivän ajankuluksi kävelylle läheiselle junaradalle. Aurinko paistoi suoraan radalle, ja taisin saada pienen auringonpistoksen. Mutta mitäs pienistä. Yksin raiteita pitkin tallustelu oli mukavan rentouttavaa.

Ylläni oli Fab Vintagesta löytämäni pirteä puna-sini-keltainen ruutumekko. Ihanan kesäinen ja kevyt päällä. Se sopisi vielä paremmin, jos saisin vähän väriä pintaan ...

Istuskellessani kiskoilla pohdin luonnon ihmeitä ja mietin, miten sitkeitä nuo kasvit ovatkaan. Puskevat karkean sepelin läpi ja menestyvät hyvin polttavan auringon alla. Elävät onnellisena välittämättä välillä yli ajavasta junasta, joka estää niitä kasvamasta niin korkeiksi kuin ne ehkä haluaisivat.

Odottelin aikani kiskonreunalla. Tällä kertaa juna jätti kuitenkin tulematta.

Les cercles me cercle

Löysin Fab Vintagesta (lempiputiikkini keskellä Turkua) aivan ihanan retrohenkisen tunikan. Keveällä satiinikankaalla pomppiva kuosi on leikkisä, ja sinivalkovihreä väritys on kesäisen raikas.

Tunikan merkkilapussa lukee marisa. Enpä ole moiseen tuotemerkkiin ennen törmännyt. Olisin veikannut jotain kotimaista suunnittelijaa, mutta pieni salapoliisintyö johdatti minut brasialaiselle sivustolle. Kielestä en ymmärrä pöläystä, mutta vaatteet näyttävät omaperäisiltä.

Tästä tunikasta taisi tulla yksi lemppareistani. Malli sopii mielestäni vartalolleni, ja värit tulevat kivasti esille vaaleaa ihoani vasten. Asusteita muuttamalla tästä saa joko nätin arkipaidan tai rennon bilemekon.

Le début

Aloitin siis oman blogini. Rakastan uniikkeja vaatteita, ompelua, valokuvia ja kirjoittamista, joten mikä olisikaan oivallisempi tapa kanavoida intohimoni?

Olen kriittinen yhteiskunnassa vallitsevaa kulutushysteriaa ja käytänkerranheitänpois-asennetta kohtaan. Itse tekemällä tiedän, mistä vaatteeni tulevat. Ompelu on minulle myös hyvin luovaa ja ajatuksia selkiyttävää työtä. Käytettyjä vaatteita ostamalla taas tuen kierrätyskulttuuria ja pienyrityksiä.

Blogissani esiintyy siis milloin omia ompeluksiani, milloin ihania kirpputorilöydöksiä (jälkimmäisiä varmaan enemmän, sillä ompelu vie paljon aikaa enkä aina ehdi surrutella). Joskus sekaan saattaa eksyä satunnaisia leivontaohjeita, sisustusjuttuja tai muita aiheen ohi kiitäviä kirjoituksia.


Toivon blogini löytävän yleisönsä ja herättävän kiinostusta muissa samanhenkisissä ihmisissä. Nautinnollisia lukuhetkiä toivottaa

     iitu